Kävin osastolla yhden yön nukkumassa, puhumassa mun asioista ja tämmöstä perusshaibaa - tapasin lääkärin joka kyllä osasi asiansa ja otti vakavasti mun kertomat oireet. Olisin muuten ollut toisenkin yön vielä, mutta vaihtoehtoina olivat tosiaan tämä yksi yö tai sitten sisäänotto osastolle seuraavaan avohoitokertaa (eli terapiaan) saakka. Totesin että lähes kaksi viikkoa siellä olisi liikaa. Alkais se paikka ahdistamaan melkein heti, oli sen verran vaivautunutta menoa potilaiden välillä. Muuten tykkäsin, henkilökunta oli ihanaa ja ymmärtäväistä ja heidän kanssaan oli mukava jutella muutenkin. En kadu käyntiäni vaikka se olikin näin lyhyt, olo paljon skarpimpi heti ja pystyn olemaan kotona ainakin lievästi kannabiksen vaikutuksen alaisena ja muutaman bentson ottaneena. Tosin kohta on nukkumaanmeno aika, pitää kuulemma päivärytmi pitää säännöllisenä eikä nukkua liikaa. Muutenkin luoda säännöllisempi päivärytmi jota noudattaa. Ainahan voin kuitenkin mennä takaisin jos siltä tuntuu, he kyllä muistaa minut kuulemma.
Mä lupasin mun edesmenneille rakkaille etten enää viillä, yritän pitää siitä kiinni. Ne kyl näkee mut ja tiedän kuin paljon ne pettyis jos tekisin saman lupauksen niiden ollessa elossa. Vaikka ne onkin muualla täältä nii tiedän, että he silti on minun lähellä. Vaikka me ei ollakaan enää samassa maailmassa, he ottaa yhteyttä meihin ja kuuntelee meidän huolia vaikkei niihin voikaa vastata. Tämä lupaus on vain niin paljon helpompi pitää, kuin se että lupaisin sen hengissä oleville frendeille.
Tosiaan tällä hetkellä olsn kotona ja ihan omasta halusta. Ihmeellistä kuinka paljon yksi yö osastolla voi tehdä ja se että vihdoin puhuin avoimesti kaikesta mitä olen tehnyt. Vielä kun miehen kanssa saisin asiat puhuttua läpi nii kaikki olisi huomattavasti paremmin siltä osin. Ja se et puhuttais varmasti laukasis tilannetta paljonkin, annoin herralle aikarajan minkä sisällä pitää puhua. Katotaan miten tässä käy, tuleeko ero vai löytääkö herra halua vielä yrittää - mulla kuitenkin on halua yrittää niin ihme kuin se onkin. Tälle illalle yritän vielä kerran soitella ja kattoa mikä tilanne et voiko herra puhuu. Jos saatais edes osa asioista sovittua tänään ja sit näkeminen jollekkin päivälle, jotta sais ne vaikeimmat asiat silloin puhuttua.
Asiaan kaksi eli mikä mun diagnoosi tilanne suurinpiirtein on ja mitä asioille on tehty. Ensinnäkin avohoitokontaktini nykyiselle mt-puolelle kuntoon, säännöllisempi terapia ja useammin tapaamisia psykiatrin kanssa. Saatiin myös mun ajokorttiasiaa eteenpäin. Huumausainerikosten takia joudun käymään ajoseurannassa antamassa viikottain (tosin nyt useamman kuukauden tauko tässäkin) seuloja, joiden kuuluu olla puhtaat tai niissä saa näkyä vain ne aineet mitä on reseptillä. Tämähän tarkoittaa minun kohdallani kannabiksen ja opiaattien hyvin harvoin ottamisen lopettamista. Opiaatit ovat viimeisin heikkouteni, joten toivon että niiden jättäminen pois sujuu helposti, vaikka niiden kanssa koukku onkin vaikeinta - se yks kerta kun koukuttumiseen riittää. Kannabis on vaikein, sitä on niin helposti saatavilla ilmaiseksikin kun taas opiaateista ja bentsoista joudun maksamaan jonkin verran.
Pääasialliset diagnoosit ovat tällä hetkellä, näitä on muitakin mutten halua kaikkea jakaa jottei minua tunnistettaisi ihan niin helposti:
F33.2 Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso ilman psykoottisia oireita
F40.0 Julkisten paikkojen pelko
F40.1 Sosiaalisten tilanteiden pelko
F41.0 Paniikkihäiriö (kohtauksittainen ahdistus)
F41.1 Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö (yleistynyt tuskaisuus)
F51.0 Pitkäaikainen toiminnallinen (psykofysiologinen) unettomuus
Näihin sitten määrättiin nykyisen lääkkeen ketipinorin lisäksi toista mielialalääkettä, ensi viikolla mahdollisesti myös saan bentsot reseptille - tällä hetkellä syön katukaupasta hankittuina kahta eri bentsoa, riippuu kumpaa on saatavilla. Vain lääkitäkseni itseäni pahimmilla hetkillä kun tuntuu että ahdistus ja itsetuho ovat viemässä voiton, hyvin harvoin viihdekäyttöön. Olivat osastolla sitä mieltä että määräisivät jos he vois, tuo kun oli päivystysosasto missä olin ja siellä he eivät voi määrätä bentsoja reseptille.
Koitan tällä viikolla kirjoitella vielä postauksen siitä, että miten mikäinenkin (en välttämättä kaikista) diagnooseista vaikuttaa mun elämään.
xoxo, wonderwoman
ps. pahoittelen jos teksti on sekavaa ja siellä on toistoa, olen tällä hetkellä lievässä bentsokännissä ja yritin kyllä lukea tekstin läpi monesti ennen julkaisua jotta pahimmat typot jäis pois :D
tiistai 7. helmikuuta 2017
maanantai 6. helmikuuta 2017
1. Taustatarinaa ja aloitus
Olen kärsinyt mielenterveysongelmista ala-asteelta saakka, ensimmäisen diagnoosini sain 7-vuotiaana. Tällöin kaikki väittivät, että olin vain niin ujo ja siksi itkin hysteerisenä kouluun menoa. Äidin taistelu tuotti jotain tulosta, vuoden 2001 helmikuussa - ikää 7 vuotta 4 kuukautta - sain diagnoosiksi vaikea asteisen paniikkihäiriön.
Seuraavat vuodet elin tavallista lapsen elämää, mitä nyt joskus en halunnutkaan kauppaan mukaan vaikka aikasemmin halusin. Pelkäsin. Pelkään edelleen, ne ihmiset siellä eivät vain mahdu mun maailmaan just sillon ja ahdistus iskee, sitten tuleekin paniikki. Pahimmassa tapauksessa en kerkeä paeta paniikkia tarpeeksi kauas muista ihmisistä ja paniikki yltyy kohtaukseksi. Vihaan itseäni koska en yli kymmenessä vuodessa ole oppinut hallitsemaan paniikkia.
Takaisin asiaan, helmikuussa 2005 minut kasvattanut ihminen menehtyi luonnollisista syistä kotiin jossa asuin. Tämän jälkeen ongelmia alkoi ilmetä. Ensimmäisenä mielenterveysongelmat joita tuli runsain mitoin lisää, vaikea masennus, ahdistuneisuushäiriö, mielialan aaltoiluhäiriö, julkisten ja sosiaalisten paikkojen pelko... En edes halua luetella kaikkea. Lisäksi alati pahentuva koulukiusaaminen alkoi olla liikaa. Onneksi vältyin fyysiseltä kiusaamiselta, henkisesti mut sit revittiinkin joka päivä rikki uudelleen. Olin aina ollut "pikkuvanha", viihdyin minua (huomattavasti) vanhemmassa seurassa, mikä sitten vissiin oli syy kaikelle... Ensimmäisenä kuvioihin tuli kuningas alkoholi, se riitti hetken.
Sitten siihen päivään, kun NE tulivat kuvioihin. Olin vähän päälle 12-vuotias, naiivi, typerä, just murrosiänkynnyksellä ja aivan väärässä seurassa. Oli helvetillinen pakkanen ku venailtiin kaverin kanssa, että hakija tuo meidän juomat. Siinä pakkasessa valitin sit ku tylsää odotella et pääsee juomaan ja et edes humaltuu. Kaveri kaivo taskusta muutaman valmiiks käärityn jointin. Se sytytti yhen ja tarjos mulle. Mä tartuin siihen kyselemättä, mulla oli jo siinä vaiheessa tietoa mistä oli kyse. Mä poltin yksin sen koko jointin, se ei sanonut mitään. Siinä vaiheessa ku vihdoin aloin humaltua poltin toisen ja pian savut bongista. Sen enempää muistikuvia mulla ei siitä illasta oo.
Käytin vuoden ajan pelkkää alkoholia ja kannabista, lähes päivittäin. Sitten 7. luokan syksyllä jouduin osastolle syömishäiriön takia. 4kk suljetulla osastolla teki mun syömiselle ihmeitä, mun tilanteeseen puututtiin ajoissa. Syömishäiriö ei vaivannut sen jälkeen isommin. Mutta vahvat ja kovat huumeet vaivas, ja paljon. Kokeilin piriä, essoja ja subutexiä. Mikään ei niinkään napannut, mut sit kokeilin kokaiinia. Mun olo oli niin kuningas. Sitä rallia kestikin 8. ja 9. luokan väliseen kesään. Sit mut vietiin vierotukseen, mulle haluttiin uus elämä koska pääsin kiusaajista eroon vaihtamalla erityiskouluun.
Olin kuivilla pitkään, noin vuoden ilman kannabista. Se tuli kuvioihin uudelleen 2010 vuoden aikana, enkä sen jälkeen ole ollut kuin maksimissaan neljä kuukautta. Kovat huumeet alko tuleen takas kuvioihin kun täytin 20, vuonna 2013. Satunnaiskäyttö muuttui joka viikonlopuksi, joka johti parissa vuodessa suonensisäiseen käyttöön.
Vuosi sitten käytin päivittäin isoja annoksia piriä suonensisäisesti. Lopetuspäätökseen tarvittiin yksi övereihin menehtynyt kaveri. Sen jälkeen muutaman kuukauden välein lähti vielä kaksi. Toinen itsemurhaan. Toinen pienen virheen takia. Ja mun ikävä murskaa mut, ois nii paljo sanottavaa ja kysyttävää. Mikä mun tilanne tällä hetkellä on huumeiden kanssa? En käytä enää suonensisäisesti, piriä ottanut kahdesti lopetuspäätöksen jälkeen... Olen bentsokoukussa, en saa niitä reseptille joten haen ne kadulta. Olen joutumassa opiaattikoukkuun hyvää vauhtia. Olen henkisesti niin riippuvainen kannabiksesta etten voi ilman yhtä pesällistä tehdä mitään.
Tänään mua katsoo peilistä lannistunut nainen, joka ei edes tiedä mitä tehdä elämällään. Mulla on elämässä paljon perhe, koira, mies... Viimeisestä en tosin en ole varma, tilanne on vaikea ja epäselvä. Tällä hetkellä istun terveyskeskuksessa hakemassa lähetettä osastohoitoon. Kotona oleminen pelottaa, olin siellä viime yön ensimmäistä kertaa viikkoon enkä nukkunut ollenkaan.
Olen rikki ja koen olevani läheisilleni taakka. En minkään arvoinen. Ainoastaan roskasäkki johon purkaa huono olonsa. Haluan kuolla just nyt. Taistelen itsetuhoa vastaan kokoajan. Toivon että saan hakemaani apua, eikä mua tuomittais vaan siksi että olen narkomaani joka haluaa lopettaa. Koen osaston olevan myös ratkaisu tähän. Haluan mun elämän takas. Ainaki sen mitä mulla oli vielä muutama viikko sit. Sekin oli parempi kuin tämä.
Ehkä seuraavassa postauksessa voin jopa kertoa mitkä diagnoosit mulla on tällä hetkellä voimassa olevana ja mitä uutta saan tietää. Sain lähetteen osastohoitoon, toivottavasti siellä ne osaavat asiansa kerta kerranki terveyskeskuksesta sain inhimillistä palvelua.
16 vuotta ensimmäisestä diagnoosista, 11 vuotta päihteiden käyttöä ja tajuan vasta nyt kuinka pahoinpitelen itseäni ja tartten apua enemmän... Näinkö kauan siihen piti mennä?
xoxo, wonderwoman
Seuraavat vuodet elin tavallista lapsen elämää, mitä nyt joskus en halunnutkaan kauppaan mukaan vaikka aikasemmin halusin. Pelkäsin. Pelkään edelleen, ne ihmiset siellä eivät vain mahdu mun maailmaan just sillon ja ahdistus iskee, sitten tuleekin paniikki. Pahimmassa tapauksessa en kerkeä paeta paniikkia tarpeeksi kauas muista ihmisistä ja paniikki yltyy kohtaukseksi. Vihaan itseäni koska en yli kymmenessä vuodessa ole oppinut hallitsemaan paniikkia.
Takaisin asiaan, helmikuussa 2005 minut kasvattanut ihminen menehtyi luonnollisista syistä kotiin jossa asuin. Tämän jälkeen ongelmia alkoi ilmetä. Ensimmäisenä mielenterveysongelmat joita tuli runsain mitoin lisää, vaikea masennus, ahdistuneisuushäiriö, mielialan aaltoiluhäiriö, julkisten ja sosiaalisten paikkojen pelko... En edes halua luetella kaikkea. Lisäksi alati pahentuva koulukiusaaminen alkoi olla liikaa. Onneksi vältyin fyysiseltä kiusaamiselta, henkisesti mut sit revittiinkin joka päivä rikki uudelleen. Olin aina ollut "pikkuvanha", viihdyin minua (huomattavasti) vanhemmassa seurassa, mikä sitten vissiin oli syy kaikelle... Ensimmäisenä kuvioihin tuli kuningas alkoholi, se riitti hetken.
Sitten siihen päivään, kun NE tulivat kuvioihin. Olin vähän päälle 12-vuotias, naiivi, typerä, just murrosiänkynnyksellä ja aivan väärässä seurassa. Oli helvetillinen pakkanen ku venailtiin kaverin kanssa, että hakija tuo meidän juomat. Siinä pakkasessa valitin sit ku tylsää odotella et pääsee juomaan ja et edes humaltuu. Kaveri kaivo taskusta muutaman valmiiks käärityn jointin. Se sytytti yhen ja tarjos mulle. Mä tartuin siihen kyselemättä, mulla oli jo siinä vaiheessa tietoa mistä oli kyse. Mä poltin yksin sen koko jointin, se ei sanonut mitään. Siinä vaiheessa ku vihdoin aloin humaltua poltin toisen ja pian savut bongista. Sen enempää muistikuvia mulla ei siitä illasta oo.
Käytin vuoden ajan pelkkää alkoholia ja kannabista, lähes päivittäin. Sitten 7. luokan syksyllä jouduin osastolle syömishäiriön takia. 4kk suljetulla osastolla teki mun syömiselle ihmeitä, mun tilanteeseen puututtiin ajoissa. Syömishäiriö ei vaivannut sen jälkeen isommin. Mutta vahvat ja kovat huumeet vaivas, ja paljon. Kokeilin piriä, essoja ja subutexiä. Mikään ei niinkään napannut, mut sit kokeilin kokaiinia. Mun olo oli niin kuningas. Sitä rallia kestikin 8. ja 9. luokan väliseen kesään. Sit mut vietiin vierotukseen, mulle haluttiin uus elämä koska pääsin kiusaajista eroon vaihtamalla erityiskouluun.
Olin kuivilla pitkään, noin vuoden ilman kannabista. Se tuli kuvioihin uudelleen 2010 vuoden aikana, enkä sen jälkeen ole ollut kuin maksimissaan neljä kuukautta. Kovat huumeet alko tuleen takas kuvioihin kun täytin 20, vuonna 2013. Satunnaiskäyttö muuttui joka viikonlopuksi, joka johti parissa vuodessa suonensisäiseen käyttöön.
Vuosi sitten käytin päivittäin isoja annoksia piriä suonensisäisesti. Lopetuspäätökseen tarvittiin yksi övereihin menehtynyt kaveri. Sen jälkeen muutaman kuukauden välein lähti vielä kaksi. Toinen itsemurhaan. Toinen pienen virheen takia. Ja mun ikävä murskaa mut, ois nii paljo sanottavaa ja kysyttävää. Mikä mun tilanne tällä hetkellä on huumeiden kanssa? En käytä enää suonensisäisesti, piriä ottanut kahdesti lopetuspäätöksen jälkeen... Olen bentsokoukussa, en saa niitä reseptille joten haen ne kadulta. Olen joutumassa opiaattikoukkuun hyvää vauhtia. Olen henkisesti niin riippuvainen kannabiksesta etten voi ilman yhtä pesällistä tehdä mitään.
Tänään mua katsoo peilistä lannistunut nainen, joka ei edes tiedä mitä tehdä elämällään. Mulla on elämässä paljon perhe, koira, mies... Viimeisestä en tosin en ole varma, tilanne on vaikea ja epäselvä. Tällä hetkellä istun terveyskeskuksessa hakemassa lähetettä osastohoitoon. Kotona oleminen pelottaa, olin siellä viime yön ensimmäistä kertaa viikkoon enkä nukkunut ollenkaan.
Olen rikki ja koen olevani läheisilleni taakka. En minkään arvoinen. Ainoastaan roskasäkki johon purkaa huono olonsa. Haluan kuolla just nyt. Taistelen itsetuhoa vastaan kokoajan. Toivon että saan hakemaani apua, eikä mua tuomittais vaan siksi että olen narkomaani joka haluaa lopettaa. Koen osaston olevan myös ratkaisu tähän. Haluan mun elämän takas. Ainaki sen mitä mulla oli vielä muutama viikko sit. Sekin oli parempi kuin tämä.
Ehkä seuraavassa postauksessa voin jopa kertoa mitkä diagnoosit mulla on tällä hetkellä voimassa olevana ja mitä uutta saan tietää. Sain lähetteen osastohoitoon, toivottavasti siellä ne osaavat asiansa kerta kerranki terveyskeskuksesta sain inhimillistä palvelua.
16 vuotta ensimmäisestä diagnoosista, 11 vuotta päihteiden käyttöä ja tajuan vasta nyt kuinka pahoinpitelen itseäni ja tartten apua enemmän... Näinkö kauan siihen piti mennä?
xoxo, wonderwoman
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)